tiistai 24. syyskuuta 2013

Kertausharjoituksissa

Viikko takana Life Coach -elämää ja kulunut viikko onkin ollut todellinen valmentajan kertausharjoitus. Omat tunteet on mennyt vuoristorataa. Pääsin myös ihan konkreettisestikin kertaamaan pitämällä muutaman valmennuksen. Olen saanut tuntea kuluneella viikolla kuinka vaikeaa on elää hetkessä. Ajatukseni ovat karkailleet vähän väliä tulevaan ja vähän menneeseenkin. Päällimmäisinä kysymyksinä edelleen pyörii: "mitä tulevaisuus tuo tullessaan, miten tulen saamaan elantoni ja miten haluan sen saada". Joka toinen päivä päätän olla ajattelematta asiaa ja joka toisena on tunne, että asia vaatii suunnitelmaa.

Onneksi valmentaja on lähellä ja tukena näissä pohdinnoissa, ei tarvitse kuin peiliin vilkaista. Edelleen raha on ohjannut tulevaisuuden ajattelua tai pikemminkin ohjannut ajattelemaan tulevaisuutta. Kurkkaus pankkitilille ja muutaman vähennyslaskun tekeminen lisäsi ajattelemisen tarvetta. Välillä olen yyllistynyt ajattelemaan sitä, että kuinka hyvin muut hyväksyvät nykyisen elämäntyylini, kun en käy töissä. Olen löytänyt itseni myös selittelemästä, kuinka kiire minulla on, vaikken ole töissä. Ihan kuin kiire tekisi ihmisestä paremman. Olen selitellyt omia valintojanikin jonkin verran. Selittelyt ovat johtuneet osittain hyväksynnän hausta ja osittain siitä, että olen halunnut todistella kuinka auki tulevaisuuteni on. Ilmeisesti olen pelännyt, että jos esitän tulevaisuuden suhteen varmempaa mitä oikeasti olen, voin erehdyksessä sulkea joitain vaihtoehtoja pois itseltäni. Nämä selittelyt ja hyväksynnänhaku -ajatukset iskevät silloin päälle, kun on mieli vähän alakuloinen. Silloin kun omasta mielestä kaikki on mahdollista, ei ajatuksia tietenkään pysty ohjaamaan mikään muu kuin minä itse.

Tein tänään myös yhden pienen, mutta merkittävän oivalluksen liittyen arkeen: huomasin, että inhoan kiireisiä aamuja. Edellisessä työssä ollessani lähes aina aamuni olivat todella kiireisiä. Marisin aiemmin pitkistä työmatkoista, mutta nyt tajusin, että ne itseaiheutetut kiireiset aamut tekivät myös matkustamisesta entistä kurjempaa. Oppia ikä kaikki, onneksi :)


Nina

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Saanko esittäytyä?

Olen Nina, LCF Life Coach eli elämäntaidon valmentaja. Olen vuoden aikana perehtynyt valmennuksen teoreettiseen viitekehykseen ja toimintamalliin ja saanut koulusta pakillisen valmennustyökaluja. Olen opiskellut ratkaisukeskeistä toimintamallia, yksilö- ja ryhmävalmennustaitoja sekä yksityis- ja yritysvalmennuksia. Koulutuksen sisältöön kuului myös mielen ja tunteiden johtamista, muutoksen johtamista ja luovia valmennusmenetelmiä. Tutkintoa varten vaadittiin 125 harjoitusvalmennustuntia.

Olen valmentajana fiksu, luotettava, aito, hyvin kuunteleva ja innostava. Saan asiakkaat yltämään parhaaseen suoritukseen ja oivallukseen. Olen rohkea, monipuolinen, kekseliäs, suurenmoinen, läsnäoleva, älykäs, valoisa ja utelias onnistuja. Valmennan täydellä sydämellä, taitavasti ja terävänäköisesti. Mikään asia ei ole liian pieni minulle, ihmiset kokevat seurassani, että juuri heidän asiansa on tärkeä. Olen suora, reipas ja tiedonjanoinen ja työskentelen tunnollisesti ja täysillä.

Tuntuu vieläkin uskomattomalta koko juttu, mutta totta se on! Nyt minulla on LCF Life Coach -tutkintotodistus. Yllä olevat ylisanat on kollegoitteni minusta kirjoittamaa. Kyllä nyt kelpaa!

Nina

tiistai 10. syyskuuta 2013

Päätepysäkillä?

Ihan kohta eli tällä viikolla on viimeiset koulupäivät Valmentamossa! Vähän vajaa vuosi sitten kirjoittelin ensimmäiseen blogikirjoitukseeni, että mitäköhän minulle kuuluu vuoden päästä. Tässä sitä nyt ollaan, enää kuukausi aikaa, että blogi täyttää vuoden ja vain muutama päivä siihen, että voin virallisesti kutsua itseäni LCF Life Coachiksi.

Vuosi on ollut tapahtumarikas ja oikeastaan aika yllätyksellinenkin. Vuosi on sisältänyt paljon pohdintaa, panikointia ja erilaisten päätösten tekoja. Jos nyt katson taaksepäin ja mietin, mitä tekisin toisin, jos se olisi mahdollista, niin vastaus on helppo: olisin enemmän läsnä ja luottaisin siihen, että asiat järjestyy. Vastaus vaikuttaa jopa hiukan kliseiseltä, mutta seison sanojeni takana :D

Olen käyttänyt paljon vuoden aikana aikaa juupas-eipäs -pähkäilyihin, ja suunnitellut suuria ja vähän pienempiä juttuja. Tuntuu, että vähän väliä on ollut jokin "tilanne" päällä, mikä on vaikuttanut keskittymiskykyyn ja hetkessä elämiseen. Olen antanut itseni olla ulkoisesti ohjattavana ja suunnitellut juttuja, mitkä eivät aidon oikeasti ole kiinnostaneet, tai mihin en ole ollut valmis. Uskon kuitenkin, että kaikki nämä säädöt ovat olleet tarpeellisia, jotta olen pystynyt ymmärtämään, mitä tarkoittaa aito läsnäolo ja luottaminen asioiden järjestymiseen.

Jos vuoden aikana suunnittelemani työelämään liittyvät aikomukseni olisivat menneet loppuun asti, voisin olla vaikkapa pääkaupunkiseudulla laskutus-osaston tai helpdeskin esimiestehtävissä, yritysvalmentajana omassa Yritys Oy:ssä tai kuntosaliyrittäjänä. Aina kun olen saanut jonkun työelämään liittyvän jutun päätökseen (mikään edellisistä ei ole toteutunut), olen pohtinut koska on oikea hetki perustaa yritys. On päiviä, kun olen päättänyt, että huomenna sen teen, mutta jättänyt kuitenkin tekemättä.

Tuntuu, että vasta tällä hetkellä asiat ovat loksahtaneet paikoilleen. Eilen sain haudattua lopullisesti yhden yritykseen liittyvän idean. Keksin jo keväällä mielestäni hyvän nimen yritykselle ja olen miettinyt yrityksen ilmettäkin jo aika pitkälle. Joku hommassa on kuitenkin takkuillut koko ajan ja eilen tajusin, että se mitä olen suunnitellut, ei ole minun yritykseni. En nähnyt itseäni omana itsenäni siinä yrityksessä (kiitos Pinkkiselle tilanteen sanoittamiselle:)).

Myös raha on ollut vahvassa roolissa kaikessa puuhailussani. Toisaalta sen ansiosta olen jättänyt tekemättä joitain asioita, jotka nyt tuntuvat vierailta ja toisaalta taas jotain hyvää on varmasti jäänyt rahan vuoksi tekemättä. Eilen sain rahaan liittyviä asioita selvitettyä siihen malliin, että tulevaisuus näyttää valoisammalta siinäkin mielessä.

Olen ollut nyt siis vuoden valmentaja-opiskelijana ja samalla vuoden valmennuksessa. Mitä sinä aikana on tapahtunut?  Olenko saanut rahoilleni vastinetta? Jos vertaan tätä hetkeä vuoden takaiseen, niin: henkinen ja fyysinen hyvinvointini on parantunut, itsetuntemukseni on parantunut, itseluottamukseni on kasvanut, vahvuuteni ovat selkiytyneet, luovuuteni on kasvanut, itsetuntoni on parantunut, stressinhallintakykyni on parantunut ja olen oppinut hyväksymään asioita, joihin en voi vaikuttaa.  Olen myös oppinut paljon valmennuksesta, yrittäjyydestä ja elämästä yleensä sekä saanut elämääni lisää tärkeitä ihmisiä. Näiden lisäksi on tietysti on tapahtunut läjä elämääni vaikuttavia, pieniä ja suuria asioita.

Perjantaina loppuu yhdenlainen elämänkoulu ja samalla yksi vaihe elämässä, mutta uusi on jo alkanut: nimittäin kuntosaliohjaaja-koulutus, josta jatkan heti marraskuisten lisenssikokeiden jälkeen personal trainer -koulutukseen. PT:ksi valmistun maaliskuussa. Ja onneksi saan siinä sivussa myös valmentaa! Matka kohti unelmaelämää siis jatkukoon :D

Nina



 




keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Miesten hommia

Olin tänään kahden ihan kohta 8-vuotiaan pojan kanssa ajamassa crossiradalla polkupyörillä. Toiselta pojalta lähti ketjut pyörästä. Yritin ensin pujottaa niitä takaisin taskusta löytyneen kuitin avulla. Kuitti oli siis käsien suojana, ettei ne likaantuisi. Ei onnistunut takaisinpano näin. Sitten kilautin aviomiehelle. Kun lähdin poikien kanssa radalle, oli mies tekemässä lähtöä Helsinkiin ja ajattelin, että jos hän ei olisi vielä ehtinyt lähteä, saisin avun häneltä. Olin avunpyynnössä hieman myöhässä, Helsingin matkaaja oli jo menossa Hyvinkään kohdalla. Ei auttanut muu, kuin yrittää vielä uudestaan pujottaa ketjuja rattaisiin. Aikani ährättyä, sain kuin sainkin ketjut paikoilleen.


Ketjuista lähtenyt haju oli etova, kynnen aluset likaantui ja paitakin on pyörän öljyssä. Ajattelin, että tämä, jos mikä on miesten työtä. En ole kovin kiinnostunut mistään teknisistä laitteista - varsinkaan, jos niissä ilmenee jotain vikaa. Tämä teknisten laitteiden kiinnostuksen puute on kuitenkin neutraali tunne ketjujen asennusinhoon verrattuna. Voisi kuvitella, että kun sain ketjut paikoilleen, olisi ollut voittaja fiilis, kuten usein, jos teen jotain "ei niin kiinnostavaa" ja onnistun siinä. Asennusinho ei laantunut työn onnistumisen jälkeenkään. Tunsin itseni hylätyksi. Mieli teki huutaa ja itkeä ja jättää pyörä siihen kesken ketjuasennusta ja järjestää jonkin sortin kuljetus kotiin, mutta pysyin poikien takia rauhallisena. Vieläkin, monta tuntia sitten tapahtuneen asennuksen jälkeen melkein masentaa, kun ajattelen työtä. Olen miettinyt, miten muuttaa agression voimavaraksi ja pohtinut omaa maskuliinista ja feminiinistä puoltani (tällä hetkellä M 0 % ja F 100 %). Ajattelin jopa, että jos nyt tällä kokemuksella menisin naimisiin, pyytäisin mieheltäni avioliittolupauksen ketjujen asennuksesta - kaikenlaisia ajatuksia yksi pieni hetki elämässä teettääkin.

Nina