torstai 24. lokakuuta 2013

Töissä toimistossa

Viimepäivät ovat kuluneet opiskellen, suunnitellen tulevia valmennusjuttuja ja yrityksen perustamista miettiessä. Kaikkien näiden lomassa olen lukenut Saku Tuomisen ja Pekka Pohjankallion Työkirjaa.

Työkirja kertoo kirjoittajien 925-projektista. Työkirjan tavoitteena on palauttaa työntekemisen ilo ja auttaa ihmisiä saamaan vähemmällä enemmän aikaan. Kirja on hyvä. Minulla taitaa olla omakohtaista  kokemusta kaikista kirjassa tähän mennessä olleista esimerkeistä. Kirjaa lukiessa tulee olo, että haluan töihin esimieheksi sellaiseen paikkaan, jossa minulle annetaan täysin vapaat kädet toimia. Tavoite tietty voidaan antaa, mutta sen saavuttamiseksi haluan vapaat kädet. Työnantaja ei saisi antaa mitään rajoitteita toiminnalleni. Olisi kiva päästä kokeilemaan, mitä saisin aikaiseksi.

Toisaalta kirjaa lukiessa ajattelen, että työnteko (nimenomaan toimistotyö, mitä kirjassa käsitellään), on niin hassua kaikkine sääntöineen ja toimintatapoineen, etten halua sellaiseen mukaan. En haluaisi olla työnantajana enkä työntekijänä. Vaikeita paikkoja molemmat. Suosittelen kaikkia nykyisiä, entisiä ja tulevia toimistotyöntekijöitä lukemaan kirjan. Nähtäväksi jää, saavatko Tuominen ja Pohjankallio mullistettua suomalaisen toimistotyökulttuurin projektinsa avulla vai muuttuko se ehkä itsestään uusien sukupolvien myötä.

Nina

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Oman elämänsä sankari

Ahdistaa ja huominen mietityttää. Ajatukset pyörivät loppuviikon töissä ja tekemättömyyksissä. Tänään on ollut taas rankka päivä, lounastaukokin meni palaveeratessa. Palaverin aikana sain onneksi purettua sähköposteja ja vastattua pariin viestiin. Pussinpohjalta viimeset namit nassuun ja sitten sohvalle pötköttelemään. Puhelin soi, vaihdetaan työkaverin kanssa päivän kuulumiset. Kanavasurffailun lomassa vastaan vielä pariin työaiheiseen tekstariin ja luen muutaman sähköpostin ja sitten menenkin nukkumaan. Aamuyöstä herään hengenahdistukseen. On vaikea saada enää nukuttua. Enää pari tuntia, niin kello soi. Yritän kuitenkin vielä torkkua. Kellon soidessa väsyttää. Nousen vähän liian myöhään ylös. Juon pikaisesti kahvin ja syön yhden leivän. Sitten vauhdilla junaan ja töihin. Tuleekohan tästä päivästä yhtä rankka kuin eilinen oli?

Tällaista arkeni pahimmillaan oli vielä vajaa vuosi sitten. Elin odottaen viikonloppuja vaikkei niissä ollut mitään odotettavaa: joko olin kipeä tai sitten viikonloput meni muuten vain "koomassa".  En vieläkään ymmärä, miten jaksoin tai suostuin elämään tuolla elämäntyylillä. Miten edes pysyin hengissä, kun aina ahdisti. Arkea ohjasi asiat mitä oli PAKKO tehdä ja asiat joita PITÄISI tehdä, painoi mieltä. Mikä surullisinta, pakko- ja pitäisi -asiat liittyivät yleensä työhön jollain tavalla, harvemmin itseeni tai perheeseen. En jaksanut, ehtinyt, välittänyt tai halunnut tehdä asioita perheen kanssa. Minulla ei myöskään ollut aikaa vieviä harrastuksia tai talonrakennusprojektia tai remonttia. Silti koin eläväni ruuhkavuosia. Ruuhkavuosiin vedoten annoin itselleni luvan olla huolehtimatta omasta hyvinvoinnistani. Huvittavaa: makasin sohvalla ja valittelin, kun on kauhea kiire.

Nyt vanha elämäni tuntuu kaukaiselta kammotukselta. Nykyään useimmiten odotan huomista eikä tulevat päivät ahdista. Huolehdin terveydestäni ja omasta hyvinvoinnista ja teen asioita, jotka kiinnostaa. Toki esim. opiskeluun liittyy lukemista/pänttäämistä, mutta koska asiat kiinnostavat ja haluan oppia ne, ei lukeminenkaan ole pakkopullaa. Olisi kiva päästä hetkeksi elämään uudestaan vuodentakaista elämää. Ottaisin vaan mukaan nykyisen olotilani ja asenteeni. Miltäköhän elämä maistuisi? Osaisinkohan edes elää omaa elämääni vai jäisinkö vain sivusta seuraajaksi?


Nina


keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Säntäilyä

Nyt on sellainen luovuuspiikki taas menossa, etten saa mielenrauhaa. Koulukaverin kanssa (tai ei koulukaverin vaan kollegan, erään Life Coachin kanssa) lyötiin jokin aika sitten päämme yhteen ja aloimme suunnitella yhteistä projektia.ja siitä alkoi pään sisäinen kuhina. Sitähän ei voi vielä tietää, mitä projektista syntyy, mutta sen suunnittelu on kivaa. Minun tapauksessa näissä kuhinakohtauksissa käy lopulta niin, että on vaikea keskittyä mihinkään. Tekisi vaan mieli säntäillä paikasta toiseen ja ajatukset menee samaa tahtia tai oikeastaan liikettäkin nopeammin. Tai oikeastaaan ajatukset juoksee sitä tahtia, että välillä on vaikea liikkua tai edes olla paikallaan. Mietin jo, että miten saisin ajatukset pysäytettyä, mutta kesken asian pohdinnan tajusin, etten ole valmis vielä pysähtymään, koska tää on kaikessa kummallisuudessaan ja sekavuudessaan kuitenkin mielenkiintoista. Eilenkin oli sellainen olo, että olen itselleni kateellinen ja kuka nyt sellaista olotilaa haluaisi pois itseltään.


Nina