Miesten hommia

Olin tänään kahden ihan kohta 8-vuotiaan pojan kanssa ajamassa crossiradalla polkupyörillä. Toiselta pojalta lähti ketjut pyörästä. Yritin ensin pujottaa niitä takaisin taskusta löytyneen kuitin avulla. Kuitti oli siis käsien suojana, ettei ne likaantuisi. Ei onnistunut takaisinpano näin. Sitten kilautin aviomiehelle. Kun lähdin poikien kanssa radalle, oli mies tekemässä lähtöä Helsinkiin ja ajattelin, että jos hän ei olisi vielä ehtinyt lähteä, saisin avun häneltä. Olin avunpyynnössä hieman myöhässä, Helsingin matkaaja oli jo menossa Hyvinkään kohdalla. Ei auttanut muu, kuin yrittää vielä uudestaan pujottaa ketjuja rattaisiin. Aikani ährättyä, sain kuin sainkin ketjut paikoilleen.


Ketjuista lähtenyt haju oli etova, kynnen aluset likaantui ja paitakin on pyörän öljyssä. Ajattelin, että tämä, jos mikä on miesten työtä. En ole kovin kiinnostunut mistään teknisistä laitteista - varsinkaan, jos niissä ilmenee jotain vikaa. Tämä teknisten laitteiden kiinnostuksen puute on kuitenkin neutraali tunne ketjujen asennusinhoon verrattuna. Voisi kuvitella, että kun sain ketjut paikoilleen, olisi ollut voittaja fiilis, kuten usein, jos teen jotain "ei niin kiinnostavaa" ja onnistun siinä. Asennusinho ei laantunut työn onnistumisen jälkeenkään. Tunsin itseni hylätyksi. Mieli teki huutaa ja itkeä ja jättää pyörä siihen kesken ketjuasennusta ja järjestää jonkin sortin kuljetus kotiin, mutta pysyin poikien takia rauhallisena. Vieläkin, monta tuntia sitten tapahtuneen asennuksen jälkeen melkein masentaa, kun ajattelen työtä. Olen miettinyt, miten muuttaa agression voimavaraksi ja pohtinut omaa maskuliinista ja feminiinistä puoltani (tällä hetkellä M 0 % ja F 100 %). Ajattelin jopa, että jos nyt tällä kokemuksella menisin naimisiin, pyytäisin mieheltäni avioliittolupauksen ketjujen asennuksesta - kaikenlaisia ajatuksia yksi pieni hetki elämässä teettääkin.

Nina